Lapinsalo tarjoaa retkeilijälle upean suojaisen levähdyspaikan keskellä Etelä-Konnevettä. Saari on tunnettu pitkään hyvänä taukopaikkana, mutta sillä on myös ollut toisenlainen käyttötarkoitus. Sen maisemissa on laidunnettu lampaita, joita aidat eivät pystyneet pidättelemään. Saaressa eläimet ovat pysyneet alueella vesistön aitaamana.
Eteläinen Konnevesi lukemattomine saarineen on tarjonnut entisaikoina luontaisesti rajatun laidunpaikan karjalle. Karjaa tiedetään laidunnetun ainakin Rappaatsaaressa, Aittosaaressa, Iso-Rääkässä, Silmutsaaressa, Hautasaaressa, Ahosaaressa ja Lapinsalossa. Saarilaidunnus oli suosittua aikana, jolloin eläimet laskettiin vapaaksi keväisin, niin sanottuun ”väljään mettään” eli luontoon: saariin ja metsiin tai koko kylän yhteislaitumille. Väljänmetän aikana karjaa ei aidattu vaan aita saatettiin rakentaa kylien välille ja viljelysten suojaksi. Aidat olivat metsästä otetusta puusta tehtyjä pisteaitoja ja kivisillä alueilla kiviaitoja.
Yhteislaitumille päästetty karja liikkui laumoissa ja etenkin lampaat saattoivat aiheuttaa suurta tuhoa, jos viljelysten aitaukset oli tehty huolimattomasti. Lampaat olivat ketteriä ja saattoivat hypätä aidan yli herkuttelemaan viljelijän sadolla. Lampaat myös söivät nuoria puita, jolloin metsä saattoi kärsiä. Lammas olikin yleisin eläin, joka vietiin kesäksi saareen laiduntamaan. Kerrotaan, että etenkin pahatapaisimmat lampaat – eli sellaiset, joita mikään aita ei pystynyt pidättelemään – saivat keväisin menolipun saareen.
Lampaiden saarilaidunnus oli suosittua erityisesti 1920-1930-luvuilla. Tuolloin piikkilangan käyttö oli yleistynyt, mutta kun piikkilangat tarvittiin sotavarustuksiin niiden tilalle tuli sähköaita eli sähköpaimen 1930-luvun lopulla. Piikkilanka tai sähköpaimen ei pidätellyt paksuturkkisia lampaita ja varminta ja huokeinta olikin viedä villaturkit kesäksi saareen.
Lammas oli tuohon aikaan tärkeä kotieläin. Lammas tyytyi vaatimattomaan ravintoon ja siitä saatiin lihaa, villaa, vuotia ja talia kynttilöitä varten. Niistä kaikista oli kova pula sodan ja sen jälkeisen elintarvikepulan aikana.
Ennen lampaiden pääsemistä saareen, saaria käytettiin ensin viljelyyn. Laiduntamiseen sopivat saaret kaskettiin, eli niiden puusto poltettiin. Hedelmällisen tuhkan rikastamasta maasta viljeltiin joko vilja- tai naurissato, jonka jälkeen saaret jätettiin kasvamaan nurmea ja lehtipuuta, jolloin niistä tuli hyviä laitumia karjalle.
Toukokuussa lampaat kuljetettiin saariin, mutta sitä ennen niistä kerittiin varpuvilla. Lampaat oli merkitty loveamalla niiden korvat talon omilla merkeillä tai kiinnittämällä niiden kaulaan nahkahihnat, joissa oli talon merkkinä omanlaisensa lappu. Lampaat lastattiin nuottaveneeseen jalat sidottuina tai siten, että ne olivat pussissa niin, että vaan pää näkyi. Karitsoja ei tarvinnut sitoa, sillä ne pysyivät emänsä vierellä. Nuottaveneen perässä kulki vielä toinen vene poimimassa mahdolliset karkurit kyytiin.
Yhdessä saaressa saattoi olla usean omistajan lampaita, sillä esimerkiksi torpparit saattoivat omistaa ainoastaan pari lammasta. Lampaat tulivat saaressa toimeen omillaan koko kesän. Kesän mittaan lampaita kuitenkin käytiin tervehtimässä makupaloin, jotta ne eivät aivan villiintyisi. Myös suolaa vietiin saareen laakeiden kivien päälle lisäravinnoksi. Joskus myös heinää jouduttiin viemään, mikäli näytti, että saaresta loppuu ravinto ennen syksyä.
Saaressa lampaista kerittiin kesävilla usein Laurin päivän tienoilla 10. elokuuta. Villat jaoteltiin aikuisten ja karitsojen villaan sekä jalka-, selkä-, vatsa- ja kaulavillaan, joista kaulavilla oli arvokkainta. Lampaat haettiin saaresta ensimmäisten pakkasten aikaan marraskuussa. Kaikki saaren lampaat haettiin samalla, etteivät muut seuraisi ensimmäisiä ja hukkuisi. Lampaiden haku ei ollut aivan mutkatonta. Vaikka lampaita oli käyty tervehtimässä, ne kuitenkin villiintyivät aina jonkin verran kesän aikana. Lampaat yleensä juostiin kiinni, sillä lampaat käyvät väsyttyään maahan makaamaan.
Kun lampaat tuotiin navettaan, ne kerittiin kolmannen kerran. Tämä villa – kierävilla – oli kaikista laadukkainta. Kerintäpäivä oli yleensä Kaisan-päivä 25. marraskuuta. Lampaat kerittiin seuraavan kerran laskiaisen paikkeilla. Konnevedellä lampaat kerittiin usein vain kolmesti, jolloin kesäkerintä jäi pois. Saarilaidunnus loppui vähitellen maatalouden ja karjanhoidon tehostuessa pula-ajan jälkeen.
”Lampaita metsään laskiessa tukistettiin paimenta, että villat kasvaa.”-Rautalampi.
SKS, kansanrunousarkisto.
