Etelä-Konneveden saaret kantavat monia muistoja historiamme vaikeistakin vaiheista. Tarinaperinne avaa omalta osaltaan paikannimiä. Katsomasaaret ja Venäläissaaret, joita Etelä-Konnevedessä on kaksi eri puolilla järveä, kertovat Isovihan ajasta, kun maamme oli venäläismiehityksen alainen. Ryöstelyä ja tuhoa paenneet ihmiset piilottelivat salomailla ja saarissa. Toiset tarinat kertovat vastarinnasta, kuinka neuvokkaat paikalliset onnistuivat huijaamaan venäläissotilaita.

Isoviha viittaa venäläismiehityksen aikaan Suomessa vuosina 1713–1721. Tuohon aikaan Suomi oli osa Ruotsia ja Ruotsi kävi suurta Pohjan sotaa laajaa vihollisjoukkoa vastaan 1700-1721. Tähän joukkoon lukeutuivat Venäjä, Saksi, Tanska ja Puola-Liettua sekä vuodesta 1715 myös Preussi ja Hannover. Ruotsin kootessa sotilaita joukkoihinsa, joutuivat myös monet Etelä-Konneveden miehet lähtemään sotaväkeen. Sodan ollessa raskas ja lopulta Ruotsille tappiollinen, autioitti sotaväenotto Suomen alueita ja altisti ne venäläismiehitykselle.

Rautalammin emäpitäjä, johon Konnevesi kuului, joutui venäläisten valtaan. Venäläiset joukot majailivat alueen taloissa ja ryöstelivät työkaluja ja viljaa sekä aiheuttivat korvaamatonta tuhoa. Kerkonkosken Vesterilä koki erityisen julman kohtalon. Talo poltettiin vuonna 1714 ja tulipalon tuhot olivat hirvittävät: ”3 tupaa, talli, kota, 2 navettaa, 2 aittaa, 8 lehmää, 7 hiehoa, 30 lammasta, 4 sikaa, 2 vuohta, vene, puolitoista nuottaa, 150 verkkoa ja 2 lasta”.

Venäläiset järjestivät alueelle oman paikallishallinnon ja verottivat alueen asukkaita armottomasti. Pitäjän miehiä vietiin rakentamaan Pietaria, uutta pääkaupunkia ja rautalampilaisia otettiin Venäjän sotajoukkoihin niin sanotuiksi manttaalisotilaiksi.

Suurin osa ihmisistä luultavasti oli jo saanut omaisuuttaan turvaan ja piilottelivat kaukaisilla saloilla ja saarissa omissa piilopirteissään. Osa pakeni kokonaan pois pitäjän alueelta muualle Savoon tai Pohjanmaalle. Isovihan vuoksi pellot jäivät viljelemättä, taloja autioitui ja pitäjän väkiluku puolittui osin venäläismiehityksen, osin sitä edeltäneiden ankarien katovuosien kärsimysten takia.

Uusi aika alkoi Uudenkaupungin rauhan myötä 1721. Ruotsi menetti suurvalta-asemansa sekä miltei nykyisen Suomen itärajan takaiset alueet Venäjälle. Näihin lukeutuivat Inkeri, Viro, Liivinmaa, Käkisalmen lääni ja osia Karjalasta.

Tarinaperinne kertoo Isovihan raskaista ajoista Etelä-Konnevedellä. Tarinat kertovat piilottelusta vihollisten ulottumattomissa, mutta myös näiden vastustuksesta. Perimätiedon mukaan Katsomasaaret olisivat saaneet nimensä siitä, että saarilla olisi ollut piilopirtti ja sieltä olisi vainojen aikaan katseltu nouseeko venäläisten polttamista Istunmäen palavista taloista vielä savua. Toisen tarinan mukaan saareen olisi houkuteltu venäläisiä, jotka oli jätetty saareen nääntymään ilman venettä. Saari olisi saanut nimensä siitä, että vangit katselivat rannalla, olisiko pelastajaa näköpiirissä.

Isovihan ajalta kerrotaan juontavan myös Venäläissaarten nimet. Venäläissaaria on Etelä-Konnevedessä kaksi, mutta tarinaperinne viitannee Mustasaaren ja Kaitasaaren välissä olevaan Venäläissaareen. Tarinoiden mukaan Venäläissaari on saanut nimensä sinne vietyjen surmattujen venäläissotilaiden mukaan:

”Ison vihan aikana kun venäläiset mellastivat Suomessa ja täällä Konnevedellä päin pitivät he majapaikkanaan Horolan taloa. Kerran siellä oli suuri venäläisten joukko ja siihen hyökkäsi eräs sissijoukko yön aikana ja tappoivat kaikki venäläiset ja panivat heität veneeseensä ja veivät Konnevesi järvessä olevaan saareen ja siitä on tämä saari saanut nimensä Venäläissaari.” Konnevesi.

SKS, kansanrunousarkisto.

Isovihan aikaan liittyy myös ympäri Suomea levinneitä tarinoita Laurukaisesta, joka tarinoiden mukaan on vaaleahiuksinen neuvokas poika – sankari – joka onnistuu usein huijaamaan vihollisia viekkaudellaan. Etelä-Konnevedeltäkin on tallentunut Laurukais –tarina:

”Kertomus Laurukaisesta, liikkuu Konnevedellä vielä vanhojen miesten muistissa.

”Laurukaine isov viha aikaan ol ryssiä kulettamassa. –Jätti suaree ne ryssät. – Lähti venneelä pois, ne jäis syömää. Ryssät huusivat: ”Ethäl Laurukaine meitä jättänekkää?” Ei Laurukainen kiänny, –

”- Laurukaine (jos tulet) annetaa kuiri kätees, luotiks silimähän pannaan!”

Mutta Laurukaine vua painel eteenpäin, vaikka ne huuti. Se ol tiälä Konneveilä se suar, vieläkii Ryssänsuar’.-”

 Konnevesi.

SKS, kansanrunousarkisto.

Siitä, ovatko tarina todenperäisiä, ei ole varmuutta, mutta ne kertovat omalta osaltaan alueen ihmisten elämään vaikuttaneista kipeistä käännekohdista: kärsimyksistä ja vainosta sekä halusta vastustaa niitä.