Ennen Konneveden itsenäistymistä kirkkomatkat Etelä-Konneveden alueelta suuntautuivat Rautalammin kirkkoon. Kirkkovene Kuikan kyydissä Konneveden variskyläläiset matkasivat lukuisat kerrat Rappaatlahden valkamasta Rautalammille. Kirkkovene oli kätevin keino päästä emäpitäjän keskukseen vesistöjen ääriltä ennen tieverkon kehittymistä. Kirkkomatkoilta haettiin kirkonmenojen ohella virikkeitä arkeen, solmittiin kontakteja ja hoidettiin asioita. Kirkkomatkalla hyvä matkaeväs oli perinteinen savolainen kalakukko, joka sai tällä alueella aivan omanlaisensa erityispiirteen – kantorivan. Kirkkovene Kuikka on Pohjois-Savon ainoa museoitu kirkkovene ja se sijaitsee Rautalammin museon ulkomuseoalueella.
Kirkkovene Kuikka vuodelta 1899 on August Vauhkosen veistämä 30-paikkainen ja 7-hankainen kirkkovene. Kuikka on Rautalammin kirkkoveneistä ainoa purjeellinen. Veneessä on ollut viisimetrinen masto. Venettä ovat käyttäneet Konneveden variskyläläiset ja se oli kolmen talon omistuksessa. Tyynellä säällä veneeseen mahtui jopa 32 matkustajaa. Kuikan reitti kulki Rappaatlahden kirkkovenevalkamasta Laakkolan rantaan, josta loppumatka kirkolle taitettiin jalan.
Venettä säilytettiin Rappaatlahden valkamassa, jossa oli myös kaksi muuta venettä. Nimensä vene on saanut lähellä valkamaa sijaitsevan Kuikan talon mukaan. Nimi on kaiverrettu veneen kokkaan. Kirkkovene Kuikalla on matkattu Rautalammin kirkkoon vielä 1920. Tämän jälkeen Kuikka on ollut Kellankosken voimalaitostyömaan kuljetusproomuna. Rautalammin museoon kirkkovene saatiin 1930-luvun lopulla.
Rautalammin seurakunnan alueen 22 kirkkoveneestä 16 oli kyläkuntien yhteisesti varustamia; osakkaina olivat yleensä kylän kaikki talot. Talot omistivat myös yhteisen venetalaan eli koppelin, jossa venettä säilytettiin.
Kirkkomatkalle lähdettiin yleensä jo lauantaiaamuna. Lähtö oli aikainen, koska haluttiin soutaa tyynellä ennen tuulen nousemista. Kovalla tuulella ei lähdetty lainkaan. Osakastalot olivat sopineet lähdöstä keskenään paria päivää aikaisemmin. Useimmiten mukaan otettiin myös muita soutajia, sillä yleensä soutajista oli pulaa. Kirkkoveneillä oli vakiintuneet reitit, joilta poikettiin vain huonon sään pakottamina, sillä muuten vesireitit olivat karikkoisia ja kartoittamattomia.
Kirkkomatkalle ei suinkaan pukeuduttu parhaimpiin vaatteisiin, vaan pyhävaatteet kuljetettiin koreissa ja vakoissa ja puettiin vasta rannassa tai ennen kirkkoon menoa. Naisilla oli mukanaan kihlasilkit, eli mustat silkkihuivit, jotka kuljetettiin tätä tarkoitusta varten valmistetuissa puuvakoissa.
Matkalle tarvittiin eväät. Suosittu kirkkoeväs oli kalakukko. Kalakukkoon tiivistyy Etelä-Konneveden alueen järvien ja peltojen kulta – kalansaalis sekä perisuomalainen ruis. Rautalammin erikoisuus eli ripakukko kulki matkalaisen mukana käsilaukun tapaan – ruiskuoren sisään oli leivottu koivunvitsaksesta tehty kantoripa. Kompakti retkieväs oli helppo kuljettaa mukana ripansa ansiosta ja se oli ravitsevaa einestä pitkille soutumatkoille.
”Ei kaet ne savolaeset muuta syö kuv vuan kalakukkoo, kalakukkoo, – eekä ne ryyppeekää muuta kuv vuan kokkeljpiimee…” Reino Hirviseppä, Kuin vierivä virta, 1975, s. 152.
”Viis miestä män kahe ja puolekilometri piähä veneellä suareen halotekkoo ja ol niillä nii suur kalakukko evväänä että ne sitä viiko söi ja laavantaena tul sillä kuorella kottii.” SKS, kansanrunousarkisto, Konnevesi.
Rautalammin kirkolle saavuttaessa rantautumisvaihtoehtoina olivat Laakkolan ranta, Pitkälahden pohjukka aivan kirkon lähellä Hankaveden rannalla sekä Haapalahden kirkkovenesatama Etelä-Konneveden puolella, seitsemän kilometrin päässä kirkolta.
Etelä- ja Pohjois-Konneveden alueiden lisäksi Rautalammin kirkkoon saavuttiin myös pohjoisesta Pielaveden, Keiteleen ja Tervon nykyisten kuntien alueilta ja Nilakkaveden, Niiniveden ja Miekkaveden vesien varsilta. Toikkalankylältä, Pängätsalosta ja Keiteleeltä tultaessa veneet vedettiin Temin kannaksen yli telasiltaa pitkin. Noin kilometrin pituinen Temin kannaksen telasilta oli tehty poikittain asetetuista puunrungoista. Se oli tiettävästi käytössä jo 1500-luvulla ja säilyi käytössä aina 1900-luvun alkuun.
Kirkkomatkoilla majoituttiin paikkakunnan taloissa. Jokaisella talolla oli vakituinen kortteerinsa, jossa kirkkoväki yöpyi mukanaan tuomillaan makuuvaatteilla. Lattiolla oli kanervia, sammalia tai olkia pehmikkeenä. Majoitus oli maksutonta.
Kirkonkylällä hoidettiin asioita, tavattiin tuttuja, solmittiin suhteita ja tehtiin ostoksia. Juhlapyhinä, jolloin kirkkoväkeä oli paljon raitilla oli gramofoninsoittajia ja kaupustelijoita. Työnväen- ja nuorisoseurantalolla järjestettiin tansseja, joissa esiintyi muun muassa J. Alfred Tanner. Kotipolttoista viinaa ryypättiin ja maisteltiin leivoksia, limonadia ja kahvia useista 1800-1900-luvun vaihteen myyntikielloista huolimatta.
Sunnuntain kirkonmenot kestivät kolme tuntia, kymmenestä yhteen. Naiset ja miehet istuivat kirkossa omilla puolillaan. Tätä noudatettiin vuoteen 1917 saakka, jonka jälkeen siitä luovuttiin. Kirkonmenojen jälkeen alkoi kotimatka, joka tehtiin ilman turhia pysähdyksiä.
Pisimmät kirkkomatkat kestivät kaksi päivää menomatkalla, mutta paluumatka sujui joutuisammin koskia alas lasketellessa. Kaukaisimmilta seuduilta tullessa kirkkomatkalle osui kahdeksan koskea: Hannulankoski, Keskisenkoski, Ylhäisenkoski, Kellankoski, Karinkoski, Taikinankoski, Siikakoski ja Konnekoski. Järkyttävin muisto Rautalammin kirkkomatkoista on vuoden 1860 kirkkoveneonnettomuus. Tällöin 17 henkeä hukkui Konnekoskeen veneen kaatuessa tyrskyissä. Hukkuneiden muistomerkki sijaitsee Rautalammin hautausmaalla ja Konnekosken partaalla.
Kirkkoveneiden käyttö oli laajimmillaan 1880-luvulla. Kirkkovenematkojen huipentuma useimmille olivat varmasti itse kirkonmenot, mutta monille pelkkä huvittelunhalukin antoi aiheen matkaan. Kirkkomatkoilla pystyttiin hoitamaan asiat kirkonkylään, saatiin uusia vaikutteita ja virikkeitä sekä solmittiin kontakteja. Myös halu osallistua kilpasoutuun houkutteli. Jotta vene liukuisi vauhdikkaasti ja kilpasouduissa menestyttäisiin mahdollisimman hyvin, saatettiin veneen pohjaan sivellä voita tai kananmunia.
Maanteiden kunnon paraneminen ja alkava laivaliikenne vähensivät kirkkoveneellä tehtäviä matkoja. Kirkkoveneiden aikakausi päättyi 1920-luvulla. Tähän vaikutti osaltaan myös Konneveden seurakunnan perustaminen ja oman kirkon rakentaminen Konnevedelle.