Majakangas Konnevedellä kätkee sisäänsä monia ihmiselämän kerrostumia. Katsoessamme kaunista mökkimaisemaa, emme tule ajatelleeksi, että paikka on ollut asuttu jo tuhansia vuosia sitten kivikaudella. Vielä jännittävämmäksi rauhallinen maisema muuttuu, kun saamme tietää, että siellä sijaitsee rautakaudella eläneen miehen hauta. Kuka tämä mies oli? Kuinka hän eli? Ja mitä hänen hautansa kertoo rautakauden Etelä-Konnevedestä?
Majakangas sijaitsee Liesvedellä Etelä-Konneveden länsipuolella. Etelä-Konnevedeltä on vesiyhteys Liesveteen Siikakosken, Taikinaisen, Karinkosken ja Kellankosken kautta. Majakangas on ollut suosittu asuinpaikka jo kivikaudella. Sieltä on löytynyt kivikautinen asuinpainanne, saviastioiden paloja sekä kvartsi-iskoksia, kivikauden työkalujen valmistamisesta syntynyttä jätettä. Paikalta on löytynyt myös myöhempää asbestikeramiikkaa.
Majakankaan kenties kiehtovimmat löydöt liittyvät kuitenkin rautakauteen. Majakankaan aarre on sen pohjoisosasta löytynyt rautakautinen miehenhauta. Haudan löysivät arkeologian harrastajat metallinilmaisimella 1998. Yleensä rautakautiset haudat löytyvät kiviröykkiöistä, niin sanotuista lapinraunioista, mutta Majakankaan haudassa ei poikkeuksellisesti ollut mitään maanpäälle näkyviä rakenteita.
Majakankaan haudasta paljastui rautaesineitä: nuolenkärki, veitsi, keihäänkärki, putkikirveen terä sekä väkipuukko. Esineet oli aseteltu huolellisesti vierekkäin. Haudasta löytyi myöhemmissä arkeologisissa tutkimuksissa rautaesineiden lisäksi palaneita luita ja pronssisormus sekä pronssipinsettien jäänteet.
Majakankaan hauta on polttohauta. Vainajan polttamista varten maan pinnan tasoon oli rajattu 0,9 x 1,6 m kokoinen suorakulmainen alue muutamilla kivillä. Haudan reunoilla olleet kivirykelmät saattavat viitata siihen, että paikalla on ollut jonkinlainen hautakatos tai vainajan polttohautausta varten rakennettu puuteline.
Majakankaalle haudattu mies on elänyt alueella noin 1600-1700 vuotta sitten. Hauta on ajoitettu radiohiilimenetelmällä aikaan 250-440 jaa. eli nuoreen roomalaiseen rautakauteen tai kansainvaellusajan alkuun.
Haudan esineet eivät yksiselitteisesti kerro onko niiden omistaja ollut metsästäjä vai soturi. Hauta-aarteisiin kuuluvan kapean ja lähes 40 cm pitkän, lehdenmuotoisen keihäänkärjen terässä on muutamia lovia. Ne ovat voineet tulla aseeseen taistelussa tai metsästäessä tai vaihtoehtoisesti ne on tehty tarkoituksella. Keihäänkärki on ammattitaitoisen asesepän tekemä ja se on ollut kiinnitettynä jonkinlaiseen varteen rautaniitillä.
Haudan kookas väkipuukko on lähes 33 cm pitkä ja se on ollut aikansa loistoesine. Puukon hamarapuolella on urakoristelua ja kahvan aikanaan kuparipäällysteiset helat on myös koristeltu. Väkipuukko on ollut joko metsästys- tai taisteluase.
Putkikirveeseen (18,1 x 5,9 cm) on kuulunut putkeen upotettu varsi. Kirves on soveltunut puunveistoon ja avannon tekoon, sekä aseeksi. Haudasta löytyi myös yksinkertainen tavallinen 20 cm pitkä käyttöveitsi. Muista löydöistä jonkin verran syrjässä oli myös hyvin säilynyt noin 7 cm pitkä rautainen nuolenkärki.
Majakankaan metsästäjällä tai soturilla on ollut käytössään myös muita henkilökohtaisempia esineitä. Haudasta löytyi sirosta pronssivartaasta kierretty sormus, joka on kokonsa perusteella kuulunut miehelle. Lisäksi haudassa oli pieniä uramaisia pronssilevyn katkelmia, jotka ovat todennäköisesti olleet pronssiset pinsetit. Pinsettejä on voitu käyttää parran siistimiseen. Vastaavia esineitä ja jopa partaveitsiä on löytynyt muista rautakautisista miehenhaudoista.
Rauta- ja pronssiesineiden ohella haudasta löytyi luisia nuolenkärjenkatkelmia. Niistä pystyttiin ensimmäistä kertaa Suomessa kokoamaan kokonainen luinen nuolenkärki. Nuolenkärki oli noin 18,6 cm pitkä. Luisia nuolenkärkiä on käytetty lintujen ja turkiseläinten metsästykseen. Turkisten pyynti on ollut rautakauden tärkeä elinkeino ja turkiskaupalla on hankittu rautaesineitä ja koruja. Tältä alueelta turkikset on todennäköisesti viety Etelä-Pohjanmaalle, josta ne ovat saattaneet kulkeutua meren yli Norlantiin tai Etelä-Skandinavian kauppakeskuksiin. Haudasta löytyi myös jäänteitä palaneista pii-iskoksista. Nämä ovat todennäköisesti kuuluneet metsästäjän tulentekovälineisiin, tuluksiin.
Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että palaneiden ihmisen luiden joukossa oli myös koiran luita. Metsästäjä tai soturi oli haudattu koirakumppaninsa kanssa. Haudassa oli myös näädän, hirvieläimen ja kalan luita. Vainajalle on annettu turkis ja kaloja mukaan viimeiselle matkalleen.
Esineistön perusteella hauta on varakkaan miehen hauta. Miehellä on ollut mukanaan taidokkaasti valmistetut arvokkaat metsästysaseet, tulentekovälineet, sormus sormessaan ja hän on huolehtinut ulkonäöstään parranhoitovälineiden perusteella. Metsästäjän tai soturin seuralaisena on ollut hänen koiransa. Mies on voinut olla alueella liikkunut metsästäjä eli eränkävijä tai soturi, joka on suojellut aluetta ja sen mahdollisia asukkaita muilta eränkävijöiltä.
Arkeologi Timo Sepänmaa on tulkinnut, että soturi tai metsästäjä on ollut kotoisin jostakin maatalouskulttuurin piiristä. Sepänmaan mukaan haudassa lepää oletettavasti eränkävijä, muualta tullut metsästäjä. Keskisessä Suomessa rautakauden hautalöydöt ovat harvinaisia ja onkin ajateltu, että tuohon aikaan seutu olisi ollut erämaata, jossa käytiin metsästämässä ja pyyntimatkoilla. Alueella eli tuolloinkin oma pyyntiväestönsä, mutta tällä väestöllä ei ole ollut käytössään haudasta löytyneiden loistoesineiden kaltaisia työkaluja ja aseita.
Myöhemmät löydöt, kuten Pynnölänniemen rautakautinen asuinpaikka, kuitenkin viittaavat siihen, että alueella on myös saatettu asua pysyvästi tuohon aikaan, kuten arkeologi Miikka Kumpulainen on tulkinnut.
Oli Majakankaan mies sitten metsästäjä tai soturi, osasi hän varmasti hyödyntää Etelä-Konneveden anteja taidokkaiden työkalujensa avulla. Eikä hän ole ollut alueella yksin, sillä hänet on saateltu viimeiselle matkalleen harkituin hautajaismenoin ja arvokkaine hauta-anteineen. Hän on ollut aikanaan arvostettu henkilö, jonka elämään olemme saaneet kurkistaa rautakauden löytöjen kautta.
Alueen rautakaudesta tiedetään vielä vähän, joten jos törmäät maastossa liikkuessasi huomiota herättäviin kiviröykkiöihin tai metallinilmaisin piippaa, otathan yhteyttä alueesi museoon tai arkeologiin. Kaikki tiedot menneestä ovat arvokkaita ja voivat mullistaa käsityksemme alueen asutuksesta. Maanalaisia aarteita ei pidä kaivaa ylös, sillä maa-aines kertoo arkeologille paljon muinaisten ihmisten elämästä. Lisäksi muinaismuistolaki suojelee kaikkia yli 100 vuotta vanhoja löytöjä ja rakennelmia, jotta jälkipolvillammekin on mahdollisuus tutustua menneisyyteemme.